Rikkaudesta kehitysmaissa

Kirjoittanut Anni Kononen 04.06.2005 klo 22:55

Kuinkahan me nyt voisimme auttaa toisiamme? Panamalainen tiepoliisi on taas pysäyttänyt meidät tiensivuun ilman syytä, mutta tiedän mitä kysymys tarkoittaa. Kuinka paljon rahaa hänelle pitäisi tarjota, että hän jättäisi meidät rauhaan. Kelpaisiko 5 dollaria? Ai, tällä kertaa 40 dollaria. Kiitos ja hyvää päivän jatkoa, hän hymyilee.

Yrittäkäämme ymmärtää korruptiota. Poliisia takuulla turhauttaa oma surkea 300 dollarin kuukausipalkka, kun ohi ajaa Maseratteja, Corvetteja ja uusia Mersuja. Hän ei tule ikinä saavuttamaan sellaista elintasoa, joka monella hänen maanmiehellään on.

Kun me länsimaissa puhumme köyhistä maista, unohdamme helposti miten paljon rikkautta niissä on. Luonnonvaroja, teollisuutta tai vaikkapa maailman suurin kanava. Rahaa siis tulee, mutta miten se jakautuu? Jos lähtökohtaisesti rikkaassa maassa valtaosa väestöstä elää köyhyydessä, niin jokuhan kerää rahat omiin taskuihinsa. Kehitysmaissa tyypillisesti näkeekin äärimmäisen köyhyyden rinnalla pöyristyttävää rikkautta. Sellaista rikkautta, jota ei näe edes Euroopassa. Tuhansien neliöiden taloja, yksityislentokoneita, lukemattomia palvelijoita. Vauraus vielä moninkertaistuu, kun ei tarvitse maksaa veroja, työvoima on lähes ilmaista, ja eliitillä on poliittinen valtakin.

Panama Cityn pilvenpiirtäjiä katsoessa ei uskoisi olevansa samassa maassa, jossa ihmisiä elää savimajoissa ilman vettä ja sähköä. Pääkaupungin hulppeissa ostosparatiiseissa myydään ulkomaalaista luksustavaraa hinnoilla, joihin edes meillä ei ole varaa. Bossin pukuja, uusinta viihde-elektroniikkaa, viiden tähden hotelleja, italialaista kahvia, veneilylomia á 7.500 dollaria. Näkymä on kuin elokuvasta: autonkuljettajat tuovat kotirouvia ostoksille, ja hoitaja kulkee perässä lasten kanssa. Kasinoillan aikana yksi mies pelaa enemmän rahaa kuin mitä toinen ansaitsee koko elämässään.

Pääsin neuvomaan panamalaisia yliopisto-opiskelijoita köyhyystutkimuksen teossa. Tulevat toimittajat olivat huomanneet roskiksista syömisen yleistyneen. Niinpä nämä vauraiden perheiden kasvatit halusivat jalkautua kansan syvien rivien pariin tutkimaan tätä köyhyys -nimistä ilmiötä. Hetken keskustelun jälkeen he kuitenkin huomasivat ymmärtävänsä köyhyydestä hyvin vähän, jos mitään.

Ei ole rikkaiden vika, etteivät he ymmärrä maansa vähäosaisten asioista. Rikkaiden ja köyhien maailmat eivät nimittäin koskaan kohtaa. He syntyvät eri sairaaloissa, käyvät eri kouluja ja asuvat eri alueilla. He syövät eri ruokia ja toivovat elämältä eri asioita. He näkevät pilkahduksia toistensa elämästä television välityksellä; hyväosaisten elämää voi seurata television saippuasarjoista, köyhien alueiden elämää uutisista - siis ainoastaan huonoista uutisista.

Kun kerran valtio ei järjestä tulonsiirtoa rikkailta köyhille, jotkut ihmiset hoitavat sen itse. Väärinkäyttämällä asemaansa, kerjäämällä, varastamalla. Ryöstöjä on yritetty vähentää Aseista ruokaa -kampanjalla, jossa laittomia aseita saa nimettömästi vaihtaa riisisäkkeihin. Tähän asti osallistuminen on kuitenkin ollut laimeaa, sillä aseella saavutettava hyöty on suurempi kuin tarjottu ruoka-apu.

Ollakseen näinkin suurien tuloerojen maa, Panamassa on kuitenkin muihin Latinalaisen Amerikan maihin nähden erittäin vähän rikollisuutta. Tiettyjä slummeja lukuunottamatta jopa pääkaupungissa on turvallista liikkua myöhäänkin illalla, ja maaseudulla elämä onkin täysin rauhallista. Myös tasa-arvoisuuden suhteen Panama on edistyneempi kuin monikaan länsimaa; rasismia tai sukupuolisyrjintää ei esiinny täällä nimeksikään.

Panamassa köyhyys ei siis johdu siitä, etteikö maassa tuotettaisi tarpeeksi kaikkien ihmisten säädylliseen toimeentuloon. Jos maan vuosittainen tulo jaettaisiin tasan kaikkien panamalaisten kesken, jokainen ihminen eläisi 10-kertaisesti köyhyysrajan yläpuolella. Työn hedelmät vain jakautuvat epätasaisesti. Kaunis ajatus hyvinvoinnin oikeudenmukaisemmasta jaosta ei kuitenkaan etene toteuttamisen asteelle. Vauras väestönosa ei tietenkään halua luopua saavuttamistaan eduista, eikä kukaan sitä tule vaatimaankaan kunhan he itse pysyvät vallassa.

[ Annin päiväkirja ]