Kotiinpaluu unelmiemme Panamasta

Kirjoittanut Anni Könönen 05.10.2005 klo 21:06

Ohessa Länsiväylässä julkaistu viimeinen osa matkapäiväkirjaani:

Länsiväylälle 23.7.2005 Anni Könönen

Kotiinpaluu unelmiemme Panamasta

Janoschin legendaarisessa lastenkirjassa Oi ihana Panama pikku karhu sanoo pikku tiikerille: Panamassa kaikki on paljon ihanampaa, tiedätkö sen. Koko Panama tuoksuu banaaneilta. Panama on unelmiemme maa, Tiikeri. Heti huomenna meidän on lähdettävä Panamaan, vai mitä sinä arvelet? Kuten karhu ja tiikeri, me kaikki haaveilemme jostain paikasta, missä elämä yhtäkkiä muuttuisi onnellisemmaksi. Paikasta, missä olisi paremmat ilmat, missä ihmiset aina hymyilisivät, missä kaikki olisi helpompaa ja kauniimpaa. Jossain muualla kuin kotona kaikki voisi olla niin paljon paremmin.

Näin ihmiset puhuivat, kun olimme viime talvena lähdössä Panamaan. Miten upeaa siellä varmasti on, kaunis, trooppinen paratiisi. Kunpa pääsisi mukaan! Jo silloin mietin kuinka helppoa on haaveilla, mutta kuinka harva meistä sitten kuitenkaan ottaa askeleen kohti unelmaansa. Onko se oikeasti olosuhteiden pakosta, että jäämme paikallemme vuosi toisensa jälkeen? Vai pelkäämmekö?

Emme kuitenkaan ole yksin, sillä kaipuu kauas pois vaivaa kaikkia maailman kansoja. Panamassa ihmiset haaveilivat eksoottisesta Suomesta: lumesta, järjestäytyneestä yhteiskunnasta, sosiaaliturvasta ja kaikesta hienosta mitä Eurooppa heidän silmissään edustaa. He ovat vakuuttuneita siitä, että muuttamalla Suomeen heidän elämänsä muuttuisi paljon onnellisemmaksi.

Joskus koin omantunnon piston kertoessani panamalaisille, ettei Suomessakaan elämä ole yhtä aurinkoista pulkkamäkeä. Kerroin talven pimeydestä, auton raappaamisesta, työmarkkinoiden kovasta kilpailusta ja uupumuksesta. Kerroin, ettei suomalaisperheissä ole kotiapulaisia kuten heillä, vaan perheiden on omien päivätöidensä lisäksi hoidettava vielä kotityötkin. Ja että meidän vapautemme on rajallista: toimintaa valvotaan ja rajoitetaan, ja pysyäksemme kelkassa meidän on pärjättävä ja suoritettava. Arvelin myös, ettei panamalaisen sopeutuminen Suomeen olisi kovin mutkatonta, monestakaan syystä.

Puhuessamme vieraista paikoista puhettamme värittääkin vahva toiseus. Miten erilaista muualla onkaan! Se on kuin toinen maailma! Toisten kulttuurien ihmiset ovat niin erilaisia, ettei heitä oikeasti voi ymmärtää! Tällaisella ajattelulla on kuitenkin traagisia seurauksia: emme edes yritä ymmärtää toisiamme vaan oikeutamme eriarvoisuuden, syrjinnän, kaltoin kohtelun ja sodat. Oman tutkimukseni tapauksessa voisin nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa, jos en muka ulkopuolisena kuitenkaan voisi oppia ymmärtämään panamalaisia.

Väärin! Kokemukseni mukaan ihmisten koettu erilaisuus on pitkälti kosmeettista. Toki näytämme erilaisilta, puhumme eri kieliä ja uskomme eri jumaliin. Mutta hei! Kaikki me puhumme ja tarkoitamme sanoillamme asioita. Kaikki me uskomme johonkin, kuuntelemme jonkinlaista musiikkia ja tanssimme jollain tyylillä. Kaikki me asumme jonkinlaisissa asumuksissa, syömme jonkinlaista ruokaa ja menemme jonnekin nukkumaan. Kaikki me saamme lapsia, huolehdimme niistä, sairastumme, iloitsemme ja suremme. Kaikki me tavoittelemme hyvää elämää niissä puitteissa ja niiden tapojen kautta, joita olemme oppineet. Olemme siis pohjimmiltaan epätäydellisyydessämmekin niin samanlaisia, että yksilöiden väliset erot ovat varmasti yhtä suuria kuin kulttuurien väliset erot. Ymmärtäminen onkin helppoa, jos vain haluaa ja uskaltaa ymmärtää.

Palasimme Panamasta kotiin juhannuksena. Olihan ihanaa tulla takaisin Suomeen? tuttavat kysyivät, sillä täällähän meillä on taas pitkästä aikaa juoksevaa vettä ja tuttua ruokaa. Lopulta me suomalaiset nimittäin kaikesta huolimatta uskomme, että täällä on ihmisen maailman paras olla. Tekikin melkein pahaa vastata, ettei tämä nk. edistys tee elämästä mitenkään ratkaisevasti parempaa. Erot ovat pieniä, elämä voi olla hyvää missä tahansa. Palattuamme kotiin olemmekin tulleet siihen lopputulokseen, että onnellisuus ei voi riippua paikasta; se tulee sisältä, eikä ulkopäin.

[ Annin päiväkirja ]