Alkusyksy politiikassa

Kirjoittanut Anni Könönen 05.10.2005 klo 21:54

Hei ystävät,

Kesä meni kotiinpaluuseen totutellessa ja Suomen luonnossa kierrellessä. Tutkimukseni analyysit piti myöskin aloittaa heti kenttämatkan jälkeen, joten niissä kahdessa matkalaukullisessa aineistoa riittääkin työtä ainakin vuodeksi.

Poikani Leandro aloitti esikoulun, joten myös perheessä on eletty onnellisia kasvun aikoja.

Heti syksyn myötä alkoivatkin sitten kaupunginvaltuuston ja kaupunkisuunnittelulautakunnan kokoukset. Mitä näistä ensimmäisenä on tullut mieleen, on järkytys. Kuinka puisevaa voi loputon usein asian vierestä jaarittelu olla, kun toisaalta ne tärkeät asiat näyttävät unohtuvan. Kuka hallitsee kokonaisuutta ja asioiden oikeaa tärkeysjärjestystä?

Onko muoto ja kaava ja protokolla ja tavat niin hallitsevia, että itse asia jää seinäruusuksi? Usein juuri tältä tuntuu. Politiikkaan tuleva yllättyy, miten vähän kanssapoliitikkoja saattaa kiinnostaa muiden älykkyys, asiantuntemus, osaaminen tai työnteko asioiden parissa. Sooloilu, oman edun tavoittelu, kähmintä, toisten yli käveleminen, päätösten "pakottaminen" milloin kenenkin intressien mukaan -- -- sitähän moni sanoi että tämä olisi, mutten uskonut ennen kuin näin.

Espoo alkaa olla jo niin suuri, ettei yksittäisen ihmisen ääni siellä kuulu.

Olen käynyt tutustumassa asukkaiden pyynnöstä lukuisissa kaavoituskohteissa, ja voinut myötäelää espoolaisten hädän. Heitä kannustetaan osallistumaan ja antamaan mielipiteensä asuinalueensa kehityksestä, mutta kun he sen tekevät leimataan heidät "aktivisteiksi" sanan negatiivisessa mielessä. Olen kuullut viranomaistaholta ylimielisiä kommentteja tyyliin "tottakai asukkaat valittavat", enkä voi ymmärtää miten tälläinen tapa käsitellä meidän asukkaita ja veronmaksajia oikeutetaan. Meidän kaikkien Espoostahan tässä on kyse!

On surullista huomata, että asukkaiden mielipiteiden painoarvo päätöksissä on usein vähäinen. Me päättäjät emme saa käsiimme täydellistä muutakaan aineistoa päätöksenteon pohjaksi, kuten monet valtuutetut ovat ääneen todenneetkin. Niillä papereilla mitkä meidän käsiimme tulee, on erittäin vaikea tehdä valaistuneita ja viisaita päätöksiä. Asioiden käsittely on atomistista, eikä kokonaisuus aina aukea.

Ja jos olet väärästä porukasta, on mielipiteesi jopa päättäjänä usealle toimijalle yhdentekevä.

Espoon poliittinen maisema on masentava. Rahaa on, mutta kukaan ei oikein hallitse mihin se kaikki menee, joten lopulta kun tullaan tärkeisiin asioihin ei sitä koskaan ole tarpeeksi. Ihmisiä pitäisi saada Espooseen joka vuosi tuhansia lisää, ja tarjota myös laadukkaita palveluita kaikkialla. Kaupunki tekee monia asioita, joita sen ei kenties olisi aivan pakko, ja toisessa päässä valittelee kun perustehtävien hoito on retuperällä.

On vaikeaa olla tyytyväinen vallitsevaan meininkiin, kun minunkin verorahoillani tässä kunnassa tehdään laittomia ja jonkun ulkopuolisen tahon intresseihin perustuvia päätöksiä.

Olin päiväkodin vanhempainillassa kuuntelemassa ivallisia huomautuksia kaikesta, mistä kaupunki säästää. Eli mitään ei ole tarpeeksi, vaikka pienellä maksulla saisimme lapsellemme lämpöä, ruokaa, tekemistä ja ammattitaitoista kasvatusta. Tulikin paha mieli; miten paljon nykyihminen haluaa kunnaltaan saada? Kaiken ilmaiseksi kotiin kannettuna? Vai arvostaisiko asioita ehkä enemmän, jos niiden eteen näkisi itsekin konkreettista vaivaa? Jos lapset tai heidän vanhempansa päällystäisivät kontaktimuovilla ilmaiseksi koulusta saamiaan eli kaupungin maksamia oppikirjoja, eivätkä valittaisi kun ne menevät rikki?

Kehitysmaiden arjessa elettyäni en nimittäin osaa eläytyä kaikkiin vaatimuksiin mitä ihmiset esittävät. Toki on tärkeää, että meillä on jokaiselle kuntalaiselle terveydenhuolto, koulutus, kouluruoka, vanhusten- ja lastenhoitoa sekä muita tukipalveluita. Mutta sitten: onko kaikki niihin liittyvä välttämätöntä, uusin teknologia jne? Ja jos on, niin seuraava kysymys: ovatko kaikki muutkin kaupungin järjestämät palvelut välttämättömiä?

Realiteetti tulee olemaan se, että joistain saavutetuista eduista on pakko jonain päivänä luopua. Realiteetti on myös se, että me emme oikeasti tarvitse kaikkea tätä. Emme ainakaan kaupungin järjestämänä. Kyllä vaikkapa vanhempien aktiivisuus oman lasten koulujen ja päiväkotien toiminnassa pitäisi olla ihan itsestäänselvä asia, eikä poikkeus säännöstä. Kyllä ihmisen itsensä pitäisi myös ottaa vastuuta omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan, eikä odottaa pelastusta ulkopuolelta. Kiinnostavaa on nähdä, miten tässä vielä käy; miten kunta selviää kaikista velvoitteistaan ja itse ottamistaan tehtävistä tällä kehityksellä. Ja toisaalta, miten espoolaiset viihtyvät tiivistyvässä ja kasvavassa Espoossa sittenkin, kun koosta tuleekin ongelmia.

"En tunne kyllä olevani espoolainen", sanoi eilen minulle isäni joka on asunut Pohjois-Espoossa jo 27 vuotta. Miksi monella pienemmälläkin paikkakunnalla syntyy kuulumisen tunne, identiteetti, side paikkaan ja yhteisöön, mutta Espoossa ei?

Palaan alussa mainitsemaani ulkopuolisuuden tunteeseen, joka syntyy yksittäisen espoolaisen pienuudesta järjestelmämme edessä. Ei tämänkokoista kaupunkia heilauta, tulenko minä vai menenkö. No, syntyykö kaupungillemme kasvot sen toimijoista? Kaupasta, pankista, mistä? Mikä on se Espoo, johon meistä kukin kuuluisi? Missä se on? Tältä osin Espoossa tulisi pohtia, ettemmekö vain hylkää nykyisiä asukkaitamme uusien toivossa.

Etsimme isompaa asuntoa huomasimme selvästi, ettei täällä ainakaan meille ole sijaa; ei näillä palkoilla osteta Espoosta edes perheellemme sopivaa asuntoa. Antakaa ihmiset vinkkejä!

Olen Espoossa asuessani halunnut uskoa, että asiamme ovat ammattitaitoisissa, oikeudentajuisten ihmisten käsissä. En voi kuvata suruani huomatessani monen muun kuntalaisen tavoin, olleeni väärässä. Jos siis vikaa on vaativissa kuntalaisissa, niin on sitä järjestelmässämmekin. Espoo on niin suuri, ettei siitä synny asukkaalle henkistä kotia eikä päättäjälle hallittavissa olevaa kokonaisuutta.

Mutta yritetään keksiä jotain. Jatkan aktiivisuuttani asiapohjaisissa asioissa, pelaamisen jätän muille.

[ Annin päiväkirja ]