Kóyhyydestá panamalaisittain

Kirjoittanut Tutkimusmatkailija A. Kononen 28.03.2005 klo 06:40

Moi kaikki! Terveisia taas taalta helteesta. Sadekausi on juuri alkamassa, joten ollaan tehty paljon toita. Kun sateet ovat pahimmillaan, emme nimittain enaa sitten paase maaseudun kyliin..

Tassa uusia teksteja;
Hyvaa paasiaista toivoo Anni

Länsiväylälle torstaina 10.3.2005, kun matkaa on takana 50 ja edessä 100 päivää.

Köyhyydestä panamalaisittain

Ei ollut tulla listasta loppua, kun pienimpienkin kylien edustajat pääsivät esittämään toiveitansa Panaman uudelle presidentille tämän maaseutukiertueella. Martin Torrijosilta pyydettiin jätteiden keräysautoja, viemäriputkia, tarvikkeita terveysasemalle ja stipendejä köyhille koululaisille. Mutta ennen kaikkea, jokainen kylä halusi kehityksen veturiksi uuden tien. Miksi moinen haloo teistä, vai mitä? Syystä! Tietä pitkin pääsisivät lapset kouluun ja sairaat hoitoon, maanviljelijät saisivat tuotteensa markkinoille ja maan arvo nousisi. Sadekaudella nimittäin nykyiset hiekkatiet muuttuvat velliksi, ja yhteydet katkeavat päiviksi kerrallaan. Vuoristossa tiet ovat kuivallakin kaudella niin huonossa kunnossa, etteivät bussit niillä aja, eivätkä kuorma-autot pääse hakemaan viljelystuotteita. Ja jollei ole bisnestä, ei ole myöskään rahaa.

Presidentin puoleen ei käännytäkään turhaan. Panaman 2,8-miljoonaisesta kansasta lähes 40% elää kansallisen 47 dollarin köyhyysrajan alapuolella, ja erityisen syvää köyhyys on nimenomaan maaseudulla. Työpaikkojen puute, matala koulutustaso ja maataloustuotteiden huonot hinnat luovat toivottomat puitteet maaseudun perheiden toimeentulon parantamiseksi. Pienviljely huonosti tuottavilla mailla on tehotonta, ja rahan tarpeessa maanviljelijät menevät muiden pelloille töihin jopa vain 3 dollarin päiväpalkalla. Edes Panamassa sillä ei elätetä 6-henkistä perhettä, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Usein köyhyyttä romantisoidaan ja kuvitellaan, että maaseudullahan pärjää oman pellon riisillä. Harhaa! Rahaa pitää olla. Riisi ei kasva ilman lannoitteita, torjunta-aineita tai piikkilankaa, ja kaikkiin näihin tarvitaan käteistä. Ja entä kun tarvitaan suolaa, öljyä, sähköä, koulupuku, kouluvihkoja tai bussimatka kylälle? Rahaa on oltava. Mutta miten maanviljelijäperhe rahaa saisi? Jos töitä ei ole eikä valtio auta eikä kukaan osta tuotteitasi, mitä itse tekisit?

Pitää tietysti kyseenalaistaa, mitä köyhyys ylipäänsä on. Minkä puutetta? Mitä ihmisellä on oltava, että hänen elämänsä olisi hyvää, turvallista, onnellista?

Köyhyyttä ei selvästikään voida mitata pelkästään rahassa tai sen puutteessa. Köyhyys ei ole sitä, että perheellä on ulkovessa tai että kuljetaan paljain jaloin. Köyhyyttä ei ole se, ettei voi ostaa rajattomasti tavaraa tai matkustaa. Kun kylässä kaikki ovat yhtä köyhiä, ei yksikään perhe ole toisia ratkaisevasti huonommassa asemassa. Onko sillä sitten väliä, jos kenelläkään ei ole mitään? On.

Köyhyyttä nimittäin on se, että ihminen kuolee käärmeenpuremaan. Lääkettä olisi saatavilla, mutta miehellä ei ole 10 dollaria ambulanssikyytiä varten. Köyhyyttä on se, että monilta haastattelemiltani 40-vuotiailta ihmisiltä puuttuu iso osa hampaista, ja että he ottavat lapsensa pois koulusta, koska heillä ei ole varaa ostaa vihkoja tai kyniä. Köyhyyttä on se, ettei maanviljelijän tuotteita osta kukaan, ettei ole töitä, ja että lopulta on myytävä se viimeinenkin porsas. Ja että puoli kylää kulkee puolisokeana, kun kenelläkään ei varaa ostaa silmälaseja. Entä kun lapsilla on nälkä ja perheen isä juo ruokarahat lähibaarissa, tai kun lapset haluavat kouluun, mutta äiti pelaa koulurahat lottoarvonnoissa?

Työni Panaman maaseudulla kuitenkin kertoo myös köyhyyden valoisammista näkymistä. Ei täällä kohtaa aliravittuja, itkeviä lapsia tai toivotonta kurjuutta. Satojen haastattelemieni ihmisten tarinat kertovat ilosta, yhdessäolosta, oman pihan hedelmäpuista ja kananpoikasista. Rakkaudesta, perheestä ja toivosta. Ennen kaikkea tutkimukseni tulokset kertovatkin investointien keskittämisestä lasten koulunkäyntiin. Vaatimattomankin palmunlehväkattoisen savimajan seinällä saattaa roikkua valokuva hymyilevästä nuoresta ylioppilaasta. Vanhemmat ovat valmiita lähtemään kauaskin kausitöihin kustantaakseen lasten koulunkäynnin. Usko elää vahvana, että koulutus parantaa nuoren menestymisen mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Maassa, jossa valtion eläkkeistä nauttivat erittäin harvat valitut, nimenomaan maaseudulta pois muuttaneet nuoret elättävät vanhempiaan.

Mitä presidentti Torrijos sitten voi tehdä auttaakseen Herreran läänin maanviljelijöitä? Rakentaa teitä ja lääkäriasemia syrjäseuduille ja mitä sitten? Ei köyhyys sillä katoa. Ihmisten on voitava löytää kestäviä toimeentulomuotoja. Viljelijöiden oma ehdotus onkin pienlainat. Presidentti voisi saada kansallisen pankin myöntämään lainoja nykyistä joustavammin ehdoin. Vaikka monet haastattelemani viljelijät suhtautuvat pelonsekaisella varauksella lainoihin, monet uskovat lainojen olevan kestävä tapa auttaa viljelijäperheitä parantamaan tuotantoaan ja luoda työpaikkoja. Mutta riittääkö sekään, jos maailmankaupan vapautuessa halvat ruoat pääsevät Panaman markkinoille? Presidentti Torrijosilla on haasteelliset vuodet edessään. Jos maailman köyhyysongelmaan olisi helppoja ratkaisuja, jo ne olisi keksitty.

[ Annin päiväkirja ]