Tutkijanelämää Panamassa

Kirjoittanut Anni Kononen 04.06.2005 klo 22:54

Halusitko sinäkin tulla isona salapoliisiksi? Päädyitkö sinäkin tutkijaksi? Tutkijan työ on unelma-ammatti sinnikkäälle ihmiselle, jota vaivaa pitkittynyt kyselyikä ja pohjaton uteliaisuus. Saa työn puolesta käyttäytyä aivan kuin 5-vuotias: kysyä koko ajan kaikesta kaikkea. Miksi? Mitä? Kuka? Miten niin? Miten tämä liittyy kaikkeen muuhun?

Olen niitä tutkijoita, jotka tekevät työtään intohimosta tieteeseen. Saan kyseenalaistaa asioita ja sitten kaaoksen ja järjestyksen luovalla yhdistelmällä etsiä vastauksia - ja lisää kysymyksiä. Saan etsiä maailman ihmeille selityksiä, suuria totuuksia. Istua ihmisten kanssa keskustelemassa heidän elämästään ja ajatuksistaan. Mennä virastoihin, teurastamoihin, kauppoihin ja tehtaisiin esittämään tyhmiäkin kysymyksiä, sillä tutkijalla on universaali lupa tietoon. Panamassa työn tekee helpoksi se, että näillä vieraanvaraisilla ihmisillä on aina aikaa.

Ei se tietenkään ole yhtä juhlaa. Ajomatkat aavikolle paahtavassa kuumuudessa, kuoppaiset tiet vuorille, jokien ylitys sademetsissä. Maaseudun ankeat ruokailumahdollisuudet, vessoja ei ole lainkaan. Siat pyörivät jaloissa ja kana nokkii nilkkaa. Hampaattoman papan jutuista ei meinaa saada selvää eikä traagisiin ihmiskohtaloihin voi suhtautua viileän etäisesti. Tiedon luonne riippuu siitä luetko sen kirjasta vai näetkö sen omin silmin.

Perhe-elämän kannalta kehitysmaihin erikoistuva tutkimustyö on myös sekä haaste että mahdollisuus. Kuinka moni ihminen jättäisi oman vakituisen työnsä seuratakseen tutkijapuolisoaan maailman ääriin, ilman palkkaa tai edes maksettua lentolippua? Ja eläisi kehitysmaassa, vieraan kielen parissa kaukana kavereista tai harrastuksista? Entä mitä sanovat lapset muutosta tuntemattomaan?

Meidän perheemme toi mukaan yhteensä 30 kiloa vaatteita sekä repullisen leluja ja kirjoja. Lensimme 24 tuntia pallon toiselle laidalle. Saavuimme bussilla kylään, jossa emme olleet aiemmin käyneetkään. Emme tunteneet ketään, enkä tiennyt mistä työurakkani aloittaisin. Järjestä auto vuokralle, roskien kuljetussopimus, pojalle hyvä päiväkoti ja puhelinliittymä. Pankki ei suostu avaamaan tiliä, mistä löytyisi vihanneksia tai uusi kaasupullo hellaan. Yritä saada arki toimimaan ja kaikki onnellisiksi tavalla tai toisella.

Ja kuitenkin nyt meillä on parempaa perhe-elämää kuin koskaan. On aikaa yhdessäololle, sillä tutkimustyön rytmi on omissa käsissäni. Mieheni on työssä mukana ajamassa autoa, joten vihdoin on rajattomasti aikaa keskustella. Ei ole harrastuksia, telkkaria, nettiä. Ei soi puhelin, eikä pidä juosta sinne tai tänne. Elämme maailmassa, jossa minun työaikani ulkopuolella olemme vain me kolme. Syömme hyvin, pelaamme yatzia iltaisin patiolla ja nukumme paremmin. Yllättäen koti-ikäväkään ei vaivaa.

Lapsi sopeutuu elämään ulkomailla vieläkin nopeammin kuin aikuinen. 5-vuotias poikani tuntee naapurit ja oppii espanjaa. Hän on saanut ystäviä ja osoittanut suurta ennakkoluulottomuutta kohdata erilaisia ihmisiä ja asioita. Panamalaisessa päiväkodissaan hän syö paikallisia ruokia, laulaa panamalaisia lauluja ja leikkii lasten kanssa aivan kuten tekisi Suomessakin. Hienointa Panamassa poikani mielestä on se, että aina voi kulkea sortseissa, ja huonointa se, että täällä hänellä on vähemmän leikkiautoja kuin Suomessa. Mitään sen kummallisempaa ei kehitysmaamatkailu lapsellekaan ole. Ai vatsatauteja? Ei ensimmäistäkään.

Kentällä tehtävä aineiston keruu on antoisin, mutta lyhyin osa tutkimuksen tekemistä. Kenttätyötä valmistellaan pitkään ja analyysejä kirjoitetaan useita vuosia. Edessä on yksinäistä tietokoneen ruudun tuijotusta, kirjoitusta ja kirjoitusta. Kenttätyö on kuitenkin tärkeintä: kaikki tulokset perustuvat näinä kuukausina kerättyyn aineistoon. Tämä luo paineita: jos unohdan kysyä jotain nyt, myöhemmin en sitä tietoa enää helpolla saa. Ja koskaanhan ei voi tietää, mistä ratkaisevan johtolangan löytää. Joten lähestyn ehkä tuhannetta tuntematonta ihmistä. Päivää, olen tutkija Suomesta. Olisiko teillä hetkinen aikaa?... Ja yleensä ihmisillä on, leveän hymyn kera. Tuletpa sinä kaukaa! .

[ Annin päiväkirja ]